Olen sitkeästi jatkanut futiksen peluuta ja taistelua sitä ajatusta vastaan, että jalkapallo ei kuulu yli nelikymppisille. Blogin kirjoitus on ollut vähällä, mutta ajatuksia on futiksen ympärillä ollut niin paljon, että täytyy niitä vähän purkaa tähän.
Vipalla on nyt uusi valmentaja ja se on erittäin hyvä asia. Se mahdollistaa joukkeen kehittymisen. Vipaan on myös tullut aika paljon uusia pelaajia ja kestää jonkun aikaa, että opitaan tuntemaan toisemme.
Itse olen uhrannut liian paljon aikaa futikselle, pitänyt kunnostani huolta, miettinyt, mitä suuhuni laitan ja mitä en laita. Liikaa siinä mielessä, että en kuitenkaan uhrauksiini nähden saa vastineeksi muuta kuin kutosdivarin pikkukylän joukkueen vaihtopenkin. Olen niin kaukana Mestarien liigasta kuin olla voi ja ikä ei ole puolellani!
Vaihtopenkillä ei tosin tarvitse kauan istuskella, kun joukkueessamme on muitakin, jotka eivät jaksa jolkotella ja spurttailla 90 minuuttia, vaan tarvitsevat välillä taukoa. Mutta ei tässä ole oikeasti siitä kyse, kuka on vaihtopenkillä ja kuka ei. Pelaan itsekkäistä syistä ja palkinto ei ole peliaika. Palkinto on joukkueeseen kuuluminen, liikunnan tuoma ilo ja terveysvaikutukset, sisältö vapaa-aikaan ja tietenkin se, että tykkään pelata futista, nautin siitä.
Kun junnuna ja nuorena olin automaattisesti aina avauksessa ja pelasin myös poikkeuksetta koko matsin, on minun 42-vuotiaana opeteltava istumaan vaihtopenkillä. En oppinut sitä nuorena, mutta opin sen vanhana. Se todistaa, että vanhemmalla iälläkin voi oppia futiksesta uusia asioita. Voi oppia pelaamaan vähemmän, luopua omasta tärkeydestään ja ymmärtää joukkueen merkityksen. Ja sitten kun pelaa, pelaa täysillä niin kauan kuin henki pihisee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti